Minä kävin kansakoulua. Luokkamme sijainti oli milloin mitäkin. Toisinaan jopa koulun aulassa, josta muut oppilaat, ne isommat, ryntäsivät välitunnille ennen meitä.
Sijaitsimme myös opettajien asuntolan (silloin oli sellaisiakin) alakerrassa.
Jotenkin minulle jäi siitä vaiheesta outo kuva. Penskoja oli koululuokiksi asti, mutta paikkaa ei ollut opetukseen. Kai meitä nilviäisiä oli liikaa sittenkin. Siltä ajatukselta en ole myöhemminkään välttynyt.
Kummalliselta tuntui myös se, että lukukauden lopuksi palkittiin ne, joiden väriliidut olivat ehjät. Palkittiin siis ne, jotka eivät olleet tehneet mitään liiduillaan, niillä Porvoon väriliiduilla.
Se tuntui jotenkin väärältä jo silloin, pienestä pojasta, minä kun yritin värittää paperille jonkinlaista kuvaa kilpahiihtäjästä tai kansallismaisemasta. Sininen liitu katkesi. Oli se väärin. Siitä ei palkittu. Säästää piti.
Hyvääkin oli, vaan ei ruoka. Jouduin silmälääkäriin ja sain silmälasit. Sain ensin huonot lasit, kun arvasin niitä E-kirjaimia, ajattelin että tämäkin on taas niitä kelpoisuusjuttuja. Hyvin arvasinkin. Laseja en enää käytä, olenhan jo nähnyt melkein kaiken. Jotenkin liikaakin. Loput näen ilman laseja. Ja varsinkin ilman laseja.