Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaista kutsuma- tai lempinimeä. En minä sellaista olisi halunnutkaan, mutta se kai kertoo olemuksestani jotain.
Partiossa ollessani piti kuulema olla lempinimi ja se oli ongelma.
Ei ollut sellaista.
Ja kun piti vannoa partiovala, lopetin sen touhun. Minä en voi vannoa mitään valaa. En naimisiin mennessänikään.
Silloin pikkupoikana jo oivalsin, että en ole tuolla lupausten ja valojen tiellä. Minä teen sen, mikä minusta on oikein. Se riittää minulle.
Siihen varmaan vaikutti se, että petyin kansakoulun ensimmäisellä luokalla opettajaan, joka ei ollutkaan viisas ja puolueeton. Mureni se auktoriteetti.
Siispä istuin hiljaa ja olin kuten olen vieläkin. Ehjä otus. Kulkee, tekee, ja ajattelee kuten parhaaksi näkee.
En piittaa siitä, miten pitäisi asiat tehdä. Tai miten pitäisi olla.
Minä en taistele, se ei ole minun tapani olla.
Kaksi sanaa on enemmän kuin kuusi kivääriä. Magnusta ja Brassea mukaellen.