Piti ihan nousta ylös, kun oli olevinaan niin paljon asiaa pääkopassa.
Nyt kun olen hereillä, en muistakaan mitään, en yhtään ajatuksen tynkää.
Kuinkahan olen voinut puhua koko päivän ja enimmäkseen asiaa ennesvanhaan kun olin höpötyshommissa?
Muistan lapsuudestani luonnehdinnan eräästä henkilöstä, joka kertoili kummallisia juttuja ihan totena, että se puhuu niin paljon, ettei kaikki mahdu toden puolelle.
Varmaan niissä höpötyshomma-ajoissakin oli puolet paskaa, kuin Himangan akan pierussa. Olen kuitenkin sen verran savolainen, että en kanna huolta joutavuuksien puhumisen raja-alueista.
Uskon myös vahvasti ihmisen omaan suodatusmekanismiinsa. Usein se toimii turhankin tehokkaasti. Ja valikoivasti.
Jos joutavuuden raja-arvot tulisi määritellä uudelleen esim. EU:ssa, voisi moni puhetyöläinen joutua pois työnsä ääreltä kiusaamaan pelkästään perhe- ja ystäväpiiriä. Tai lemmikkieläintä.
Taikka kirjoittamaan kirjaa.
Toisaalta, kyllä se joutavienkin puhuminen on hyödyllistä. Samalla tapaa, kuin tupakkapaikalla käynnit, vaikka ei sattuisi polttamaankaan.
Tupakkapaikalla kuulee hyvät jutut ja pysyy monista asioista paremmin perillä, kuin muuten ei pysyisi.
Samoin joutavien puhumisessa saattaa osua nerokkaaseen oivallukseen paremmin kuin pelkkää asiaa puhuessaan. Sitä paitsi, asiaa puhuessaan ei voi olla täysin varma, etteikö joku asia oli muuttunut tyystin toiseksi, eikä pidä puheet yhtä totuuden kanssa. Kaikkea ei voi eikä ehdi varmentaa joka aamu.
Vapaalla vekselillä höpistessään taas tietää tarkalleen, mitä on tekemässä. Tosin ei tiedä sitä, että mihin tämä juttu on johtamassa. Taas kerran.
Joutavien puhuminen saattaa myös innostaa kuulijaa ajautumaan nerokkaiden ajatusten vuon rantapenkereille, niille joilta Lauri löysi ruplan rahan, jos muistatte.
Minä en ole löytänyt minkään maan valuuttaa mistään, on huonot hoksottimet.
Poikasena ajoin polkupyörällä kerran viitosen päältä, mutta naapurin Martti sen rahan kuitenkin löysi.