Kävin tässä taas muuanna päivänä valokuvaamassa kotipaikkani järven rantaa. Sää oli pilvisen harmaahko ja tarvitsin siksi jalustan mukaani.
Minulla yleensä onkin sellainen yksijalkainen jalusta aina mukanani ja sitä käytinkin. On minulla perinteinen tripodikin, mutta laiskuuttani en sitä kanniskele myötäni. Alvariinsa.
Sen otan mukaani vain, jos menen lähimetsikköön tapaamaan kettuja ja jäniksiä. Tosin niitä harvoin tapaa yhtä aikaa.
No, minä menin härveleineni järven rantaan kun siellä oli varsin kauniita jäämuodostelmia rantakivillä. Sellaisia, joita on saanut aikaan jatkuva pakkasen ja suojasään säänvaihtelu.
Siinä kuvatessani ajeli poliisin mustamaija lähitienoolla hyvin hitaasti sellaista reittiä, että saattoivat pitää minua, outoa häärääjää silmällä. Menivät kyllä pois aikansa tiirattuaan ja katsottuaan, että ei ole tuo yhteiskunnalle vaarallinen olento. Josko vaarallinen enää mitenkään.
Sittenpä siihen tulikin siviiliauto lähietäsiyydelle heti poliisiauton perään. Ajallisesti siis perään.
Auto oli siinä puolisen tuntia parkissa ja kukaan ei tullut siitä ulos. Ei mitään merkkiä, että heillä olisi ollut jotain tähdellistä toimitettavaa niillä seuduin.
Olivat mukavasti kuvausetäisyydellä siinä ja toivoinkin, että jos minun valokuvaamiseni on noin epäilyttävää toimintaa, että sitä pitää oikein viranomaisten valvoa, että saivat arkistoihinsa hyvää kuvamateriaalia valokuvaustoiminnastani. Voisin joskus piipahtaa katsomassa kuvasaalista.
Vaikka kyllä minä ymmärrän. Minun tapani valokuvata ei ole aina kovin hiljaista puuhaa, paitsi metsässä. Minä murisen; noidun ja kiroilen, eritoten talvisäässä, kun jalustan toiminta takkuilee ja sormet ovat kohmeessa. Ja mieli tekisi tuimaa rommitotia.
Ymmärrän kyllä että ohikulkijoita kiinnostaa ja kummastuttaa outo äijä järven rantamilla, sellainen joka ärisee ja murisee yksinään. Ja pystyttelee outoja rakenteita rantakiville.
Ymmärrän minä sen.
Että poliisin soittavat paikalle.