Kävimme tänään, kuten varsin usein, kirjaston kahvilassa juomassa kupillisen suomalaismallista kahvia ja ehkä syömässä pienen välipalan siinä samalla. Mutta ennen kaikkea ja senkin jälkeen, keskustelemassa ja nauttimassa toistemme seurasta.
Minä ja aarteeni.
Tänään oli kuitenkin jollain tavallista huonompi päivä. Tämä kirjaston kahvilan aulis myyjätär ei sanonut oikeastaan sanaakaan, ennen kuin oli naputellut summan koneeseen. Sitten tuli esiin koko hänen vokabulaarinsa: kuusi kahdeksankymmentä.
Olin ottanut itselleni sellaisen pizzatyyppisen patongin puolikkaan, pitkittäin siis halkaistu, jonka päällä oli juustokuorrutus. Välissä oli jotain vihannessörsseliä, kuten pizzassa. Tai niinkuin puussa. Se nila nimittäin. Siinä puun ja kuoren välissä. Siinä oli tarkalleen se sörsseli. Paitsi että tomaattisoossissa oli.
Oletin,että kassatäti osaa ammattinsa alkeet ja kysäisee kohteliaasti, tai edes kysäisee, että voisinko lämmittää sen patonkin.
Ei kysynyt. kun ei numeroiden lisäksi osannut mitään muuta.
Minä kysäisin että saisiko tämän lämmitettynä ilman eri hintaa ja ojensin patonkia kassatädille päin.
Ei sanonut vieläkään mitään, jolloin minä käännähdin ja suustani pääsi: PIIP, mitä palvelua.
Tuon PIIP-sanan paikalle voitte sijoittaa haluamanne kirosanan tilanteesta ja sanastostanne riippuen. Itse käytin sanaa perkele. Sellaisella voimakkaalla ärrällä, vaikka ärräni on hieman pehmeä, eikä aina artikuloidu sinne päinkään.
Odotin siinä sitten. Odotin, että patonkini on lämmin.
Mikron kello kilahti (tai piippasi, ei kuitenkaan perkeleitä) ja täti ojensi lautasen minulle ja sanoi varsin tyylikkäästi: Olkaa hyvä.
Se sittenkin lämmitti mieltäni.