Tänään bussipysäkillä, kun odotin sopivaa bussin numeroa saapuvaksi, sattui pysäkkikatoksen päälle lennähtämään joku varislintu.
Minulla on huono ornitologiapää, joten en osaa sanoa oliko se naakka tai joku muu sen sortin lentävä otus. Varislintu kuitenkin. Ja se onkin oleellista.
Tämä lintu aikansa loikki pitkin katoksen reunaa kunnes löysi minut. Se katseli minua suoraan silmiin päätään käännellen, kuten linnuilla näkyy olevan tapana. Heillä kun ovat silmät jotenkin eri puolilla päätä ja siksi kääntelevät, että saisivat määriteltyä etäisyyden itsestään vaikkapa tässä tapauksessa minuun.
Minä häntä katselin takaisin ja näytti siltä, että se odotti jonkinlaista vebaalista kontaktia. Ympärillä oli runsaasti ihmisväkeä, joten en antautunut raakkujaisiin tämä linnun kanssa. Mielessäni kyllä utelin hänen tarkoituksiaan.
Lintu tuijotti minua ja kun olin saanut formuloiduksi jonkinlaisen kysymyksen mieleeni, tämä käänsi uljaan nokkansa taivaalle. Tämä toistui muutaman kerran ja ajattelin, että ei tästä nyt tule mitään, valitettavasti. En ymmärrä, mitä sinulla on asiaa. Jos tapaamme toisen kerran.
Se toinen kerta olikin edeltävänä perjantaina, kun minun olisi tullut olla opiskelemassa taulukkolaskentaa ja olinkin puistossa keräämässä kastanjoita armaani kanssa.
Aarteeni löysi helposti lehtien seasta pudonneita kastanjoita ja löysin minäkin muutaman, joskin epäilen, että rakkaani pudotti niitä helppoon paikkaan, sellaiseen ilmeiseen löytöpaikkaan, että tuntisin minäkin löytämisen ilon kohdallani.
Tai sitten niitä putoili taskustani samaan aikaan kun notkistelin niitä löytääkseni. Varsin kuvaavaa tämäkin.
No, siihen ilmestyi sorsapariskunta joita pyysin näyttämään missä kastanjat luuraavat. Ne osoittivatkin pari paikkaa, josta elämäni valo niitä poimikin.
Neljästään, sorsat ja me, hetken hääräilimme ja sitten paikalle lennähtikin nuori varis.
Uteliaana katseli puuhiamme ja huomattuani hänet ryhdyin tietenkin keskustelemaan hänen kanssaan. Höpötin joitakin ihmismaailman itsestäänselvyyksiä hänelle jonkin aikaa, kun huomasin hänen kuuntelevan auliisti.
Sitten keksin heitellä kastanjaa kädessäni ylös kerta kerran perään. Sekös olikin mukava leikki variksesta. Sitä se seurasi nokka heiluen innokkaasti.
Varis pysytteli lähellämme koko ajan, kun poimimme kastanjoita ja lähtiessämme se pyrki edelleen pysymään luonamme.
Piti kuitenkin sanoa sille hyvästit ja se jäi ihmismielen käsityksen mukaan surullisena seisoskelemaan ja katselemaan lähtöämme pieneen veden tihuutteluun.
Luulen, että niillä vareksilla on nyt jotain sanottavaa, mutta en tietenkään osaa ymmärtää, kun olen pieni ihminen vainen.