On kummallista, kun tuntee olevansa niin maassa, niin maassa ja sitten ihmiset ovatkin ystävällisiä. Uppo oudot ihmiset. Tutut ihmisethän käyttäytyvät masentavan ennakoidusti.
Lauantaina piipahdin kaupassa ostoksilla. Ostin lakin. Sellaisen, jonka näin tyttärelläni kesällä.
Ostin muutakin, elintarvikkeita ostin, mutta en ryynimakkaraa tällä kertaa. Ostin turkkilaista jogurttia, persikoita ja rahkaa. Pykäsin näet rahkapiirakan.
Kassaneiti oli ystävällinen, se onkin toivottavaa ja kaunista, mutta kun hänen katseensa oli hiukan liian syvä ja muutaman millisekunnin liian pitkä, siten, että minä oletin jo minussa olevan jotain vikaa, sellaista vikaa joka näkyy uloskin päin. Ei sellaista tavallista sisäistä vikaa, jonka kanssa joutuu elämään kaiken aikaa. Ja jonka pyrkii unohtamaan ajoittain, kun voimat ovat vähissä. Sellaista uumoilijan ja kuvittelijan, uneksijan vikaa. Sellaista, että näkee asioissa jotakin, mitä niissä ei kenties olekaan, mutta pyrkii sellaista aistimaan. Ja kuvaamaan.
Viime lopuksi tuo kreikkalaisen profiilin omaava kassaneiti laukaisee sellaisen auvoisan hymyn, että hetken vain tuijotin, kuin en olisi koskaan sellaista nähnyt ja kokenut.
Minä olin hämilläni siinä kassajonossa. Minä, joka olen kaiken nähnyt ja siksi en enää käytä silmälasejakaan. Aurinkolaseja käytän, sillä silloin on helpompi yrittää saada selvää ihmisistä ja ilmiöistä, häiritsemättä.
Ostosteni kera tallustin bussipysäkille. Istuin katokseen odottamaan minulle sopivaa julkista kulkuneuvoa ja odottaessani vanhempi (minua vanhempi ja vanha olen itsekin) pariskunta tiiraili minun olematonta olemustani jotenkin syrjäsilmin. Molemmat.
Ja vielä kun bussista nousin lähteäkseni pois ennen heitä, kääntyivät nuo katsomaan minua hyvinkin tarkasti, aurinkolasieni takaa sen havannoin. Bussikuski kyllä yritti saada asiat kohdalleen jarruttelemalla muutaman kerran yht´äkkisesti, että minä ja muutama muu olisimme vaikeuksissa nyssyköinemme siinä keskikäytävällä.
Jotain oli oudosti. Minä olin entinen, eikä minussa ollut kotona peiliin katsoessani mitään sen oudompaa, kuin ennenkään. Jos kohta oletusasetukseni on hiukan outo. Omanlaiseni; tukka sekaisin ja ilme kuin tietäsisin mihin en ole menossa. Tai tulossa sieltä.
Joskus on sellaisia päiviä, on ollut ennenkin, enkä minä tiedä mistä sellainen johtuu.
Enimmän aikaa saan kyllä lompsia aivan rauhassa kenenkään mitenkään reagoimatta. Sellainen on normaalia. Silloin ei kukaan kiinnitä huomiota, ei vaikka haluaisikin jonkun vastaan tulevan harmonisen oloisen ihmisettären katsovan silmiin. Sillä tavoin kauniisti. Syvästi.
Tänään huomasin pysäkillä mainoksen, jossa kannustettiin suomalaisia näyttämään tunteensa. Kyllähän me niin teemmekin kaiken aikaa, naama nutturalla.