Viikko on muljahtanut taas viime Perjantaista laskien. Lauantaista ei vielä ihan ole viikkoa.
Olen muutaman päivän kuunnellut yläkerran Puuha-Peten naulausta ja naputusta. Miksi on niin, että näissä helvetin vuokra-asunnoissa juuri minun yläpuolelleni asettuu asumaan joku hyperaktiivinen Remontti-Reiska.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, joskin toivon, että viimeinen olisi.
Ymmärrän että on mukava ja jopa näennäisesti hyödyllistä joutessaan nikkaroida vaikka kaappia eli komuutia, jos ei tähdellisempää tekemistä ole. Mutta kun kerrostalossa asuu yleensä muitakin ihmisiä ja kun ajattelee kerrostalon rakennetta, on yleensä sekä ylä- että alapuolella jonkun asunto. Poislukien ylin ja alin kerros. Tarkemmin en nyt tätä havainnollista.
Niin ylä- kuin alapuolellakin asuvat ihmiset mahdollisesti nauttivat oman elämänsä tuottamistä äänistä tai muiden tuottamasta musiikista, varsinkin vapaa-aikanaan, iltaisin ja viikonloppuisin, yleisimmin.
Tietenkin voisi mennä koputtelemaan tuon Peten asunnon oveen ja ilmoittaa kohteliaasti, että voisi tutustua taloyhtiön sääntöihin koskien asumista yleensä ja lopettaa nikkaroinnin alkuunsa, taikka... En mene.
Jos aikuinen ihminen ei ymmärrä näinkin yksinkertaista asiaa, on minun turha sitä hänelle opettaa. Varsinkaan tuohtuneessa mielentilassa. Siitä voi seurata hankaluuksia myös minulle. Ja sitä en tietenkään halua.
Jostain syystä lasten iloinen kilkatus sunnuntaiaamuna, sen enempää kuin muinakaan aamuina, ei ole minua koskaan häirinnyt. Siihen on toiveikasta herätä; vielä on niitä pikkuisia, jotka maksavat minullekin pienen eläkkeeni sitten aikanaan ja pääsen haudan lepoon helpottuneena, että meitä suomalaisia vielä riittää jatkossakin, olivat kotoisin sitten mistä tahansa.
Olen kyllä harkinnut muuttoa hieman syrjemmälle, mutta sopivat linnanneidot ovat maassamme varsin harvalukuiset, kun linnojakaan ei enää oikein ole kuin museokäytössä. Tosin sopiva kartanon perijätärkin voisi tulla kyseeseen. Jonkun verran on aina varaa tinkiä vaatimuksistaan, eikö totta!