Kävisikö niin, että joudun tuotantotyöhön. Vaiko eikö.
Kävin tänään tapaamassa haastattelun merkeissä mahdollista tulevaa tuotantopäällikköäni ja juttelimme tunnin verran alan historiasta ja lähes kaikesta muusta. Pienistä possuista ei nyt päästy keskustelemaan, kylläkään.
On harmittavaa, kun, vaikka itsekin osaan monen moista metkua ja tekniikkaa haastatteluita silmälläpitäen, en osannut lukea vastapuolen reaktioista yhtään mitään. Siinä on ammattimies. Tai savolainen.
Kuitenkin jäi epäselväksi, mitkä minun käyttämistäni metkuista upposivat ja mitkä olivat läpinäkyviä. Olletikin, kun olin rehellinen sillä tavoin, kuin on soveliasta olla tuossa tilanteessa. Niin olen aina, kelpo mies.
No, ikää on kertynyt jo, ja olinkin valmis siihen ajatukseen, että ei tällaista rohjusta enää kukaan palkkaa, varsinkin alalle, joka pursuaa nuoria tekijöitä sakeanaan, hyviäkin (itsehän olen heitä opettanut!?).
Huomiseen joudun odottamaan.

Huomasin olevani aamulla hermostunut. Join aamukahvin ja puuhasin Linuxin ja Windowsin kanssa aamutoimiani; söin pari korppua myös.  Kahvi maistui oudolle.
Laitoin jalkaani puhtaat mustat farkkuni ja etsin nahkaista vyölenkkiäni, joka oli ajelehtinut keittiön pöydällä ties kuinka pitkään. Laitoin näes farkkuihini lempivyöni. Leveän mustan nahkavyön.
Päivällä tuli entinen naapurini, jolle keitin myös kahvit, hän kun lupasi käydä heittämässä minut sinne haastatteluun.
Keitin kahvit ja ennen kuin kaadoin kahvin mukiini (minulla on sellainen varvasmuki, josta en juo kylmiä juomia, etteivät varpaat kylmettyisi) huuhtelin mukini, ja kas. Sieltä se nahkainen vyölenkki putkahti tiskialtaaseen, kahvimukistani.
Minä en taas ymmärrä yhtään mitään.