Tein tänään hiukan aiemmin testin, jossa määriteltiin ikä, jolloin kuolen. Sen mukaan minä kuolen 76,2 vuotiaana. Se on hyvä ikä kuolla, kaikin puolin.
Siis jos ajattelen sen verran vuosia taaksepäin, mitä on vielä edessä, ja missä olin siihen aikaan, niin ihmettelen kyllä itsekin. Ihmettelen, kun en kaikkea muista.
On monta vuotta ihan hukassa ja nykyään tuntuu olevan entistä enemmän, ei ihan vuosia, vaan päiviä, hukassa. Ja tavaratkin ovat hukassa. Päivittäistavarat päivittäin.
Ne nuoruuden vuodet kaiketi menivät melkoisen sumuisissa olosuhteissa. Olivatko säät silloin niin huonoja, ettei eteensä nähnyt edes siten, että olisi jotain näköhavaintoa, jota muistelisi nyt.
Sikäli kun katson vanhoja kotimaisia elokuvia, niin kyllä se elämä oli rakeisempaa ja sävytkin olivat jyrkemmät.
Värit tulivat vasta myöhemmin. Televisioonkin.
Enkä minä aio kuolla testien mukaan, minä lähden silloin, kun se on ajankohtaista, minulle.