Yöllä heräsin, ensiksi siihen, että oli jäänyt televisio auki ja sieltä pölötettiin jotain käsittämätöntä joko juonnettua chatti- tai muuta saman arvoista potaskaa. Suljin TV:n ja hipsin nukkumaan makuuhuoneeseen.
Eipä aikaakaan, kun jo taas heräsin; tällä kertaa kuulin, että asunnossani on joku. Siis minun lisäkseni. Minä olen myös joku. En kuitenkaan viitsinyt asiaa perätä sen tarkemmin. Minulla ei ole minkäänlaisia vakuutuksia, eritoten ei henkivakuutusta. En ymmärrä, että miksi minun tulisi vakuutta henkeni. Kun lähden pois maailmasta, on se jo kyllin hyvä asia muutamille läheiselleni. että luulen sen riittävän. Ja omaisuutta on aina ollut vain sen verran, kuin sitä tarvitaan. En rakasta turhaa rojua. Paitsi jos halvalla saa...
Mutta se vieras asunnossani selvisi sitten aamuvarhaisella kun heräsin uudelleen outoihin ääniin.
Ajattelin, että taas on nuori harakkapari tullut parvekkeelleni kuhertelemaan, enkä halua sitä häiritä, se kun on varsin viehkon kuuloista. Somaa jopa. Hellää kujertelua, epäharakkamaista ääntelyä ja silkasta rakkaudesta.
Mutta ei, nousin ylös ja menin keittiöön, samassa jokin pikkulintu säikähti ja lensi keittiön verhon taakse piiloon.
Parvekkeen ovi on ollut öisin auki, kun sattuu olemaan sellainen kesä, joka on ihmisarvon myötäinen. Lintu oli tullut sisään tuosta kapeasta raosta, eikä osannut takaisin. Voi.
Oli vielä ilmaissut hätänsä muutamilla jätöksilla laittialla ja jääkaapin ovessa. Avasin parvekkeen oven apposen selälleen eli sepposen auki ja menin takaisin makuuhuoneeseen odottelemaan, että osaisiko lintu takaisin luontoon. Osasi se.
Nyt se sitten livertelee eli lavertelee öisiä seikkailujaan tuttavilleen ja kehuu, että sainpas paskottua sinne, että muistaa se ihminen käyntini.
Muistan minä ja hyvää kesää sinulle, lintu!