Pitkin ja poikin Suomenmaata. Siellä olen ollut ja elänyt. Pitkin ja poikin. Tarkasti sanottuna.
Miksi pitää ihmisen mennä, asua ja olla aina eri paikassa? Miksei se ihminen olisi kotonaan ja olisi tyytyväinen? Helpompaa olisi se, eikö totta.
Mutta missä on sen sellaisen ihmisen koti, jossa hän voisi asua ja olla?
Se on siellä, missä hän on. Siellä mihin hän menee. Ei siellä mistä hän tulee.
Hän asuu ja on. Ystävystyy. Rakastuukin, kai.
Ja mihin menee hän täältä nyt? Hän menee sinne ja sitten. Niin kauan, kuin on elämää hänessä. Ja vielä senkin jälkeen. Niin, karkaa arkustaankin jollain tapaa ja on siis pois hautajaisistaan.
Ei pakene mitään, ei karkaa. Mentävä on. Taas uuteen elämään, uusiin kiemuroihin. Vanhaa ei jätetä, se jää. Kaikki jää ja rakennetaan uudestaan. Ne vanhat tiilet rakennetaan uuteen kuosiin.
Ovat jo kuluneet ne tiilet, pytinkiä ei kohta voi enää tehdä niistä. Mistä uudet tiilet.
Uusia tiiliä ei ole. Vanhoilla on pärjättävä. Mutta mentävä on. Vielä kerran.
Ei pakoon, ei karkuun, mutta on mentävä.
Sinne kotiin, jonnekin. Kai.