Suuri mies mustassa palttoossaan kantaa pienen pientä arkkua läpi kirkon valkeiden holvikaarien hitaasti kohti hautausmaata. Katselen sitä matkan päästä.
Mies kantaa pienen arkun yksin, tyttärensä arkkua. Äiti kulkee rinnalla ja muu hautajaissaatto perässä.
Isä kantaa lapsensa arkkua kuin arvoesinettä, varovasti ja harkiten. Jokainen askel on mietittävä, ettei horju eikä kompuroi.
Silti mielen täyttää suru ja epätoivo. Oma pikku tyttö, oma rakas, näinkö oli parempi kuitenkin.
Näen tapahtuman ulkoapäin, vaikka olin mukana pienen sisareni hautajaisissa.
Kirkon valkeat holvit, iso ryhdikäs mies pieni valkoinen arkku sylissään.
Viattoman unta nukkuu se pieni ihminen.