Poika istui ojan törmällä kivien päällä. Se oja laski suureen jokeen. Joessa oli muutamia koskia ja se virtasi vuolaana ja voimakkaana mereen. Se oli ollut siinä aina. Ja tulee olemaan. Ja kotitalo myös siinä ojan ja joen risteyksessä, suvantokohdassa.
Poika katseli kiviltä ojan jäistä pintaa. Oli katsellut jo tovin.
Kuten aikaisempinakin keväinä, hän pohti, että vieläkö jää kantaisi hänet. Kokeilla sitä pitäisi, tietenkin. Kuinka sen muuten tietäisi.
Tänä keväänä mietteet olivat vain paljon pidemmät, kuin aiemmin.
Poika tunnusteli kivien pintaa, joko aurinko jaksaa lämmittää niitä; onko ojassa sulia kohtia; mitä ne aikuiset miettivät, kun ovat niin vakavia.
Poika nousi, oikoi housujaan ja otti käteensä vanhan heinäseipään; meni varovasti jään päälle melkein liukumalla. Eteenpäin ja vielä vähän...
Jää antoi periksi ja poika molskahti uppeluksiin, pinnalle jäi vain lakki.
Ojassa oli syvyyttä noin puolentoista pojan verran.
Se petti, on siis kevät, tuumi poika ja polski rannalle.Silminnäkijät veivät viestiä kylille: On kevät, Esa putosi jäihin!
Syystalvella syttyi sota.