Kävin juuri Tampereella tapaamassa tytärtäni. Voisin kuvitella asustavani Tampereella, mutta siihen ei minulla ole sanomista. Se on mukava kaupunki.
Menomatkalla äänitin bussimatkaa noin tunnin verran ja paluumatkalla äänitin puolisen tuntia Tampereen linja-autoasemaa sekä koko paluumatkani bussilla takaisin kotiini.
Ei kannata kysyä, miksi äänittelen, en nimittäin tiedä, mutta minusta on hauskaa kuunnella äänityksiäni myöhemmin. Julkaista en niitä aio missään muodossa.
Parhaita äänimaailmoja olen saanut Toijalan asemalla aamuyöstä, jolloin ei tapahtunut yhtään mitään. Silti siellä on kaikenlaista pientä, mitä ei kuule paikanpäällä ollessaan.
Paluumatkalla tuijotin bussin ikkunasta tylsän näköisenä, joka lienee omin olemukseni. Liikennevaloissa rinnallemme ajautui henkilöauto, jonka taka-akkunasta viittilöi pari viehkeätä neitoa kansainvälisiä merkkejä kauniiden hymyjen myötä, ei kuitenkaan onnekseni sitä kuulisinta sormimerkkiä.
En tiedä, oliko tarkoitettu minulle, ja vaikeata sitä on uskoakaan.
Toisaalta, minulle on tapahtunut jokseenkin lukuisasti merkillisiä tapauksia ja usein juuri nuorten, tai ainakin viehkeiden neitosten taholta, että olen lähes jatkuvasti tietyssä ällistyksen tilassa (sitä olen toki syntymästäni lähtien ollut).
En aio tässä puida niitä sattumuksia enempää, kun en oikein ymmärrä, mistä on kysymys, vaikka kyllä minä isku- ja kontaktinhakumenettelyt ymmärtäisin, jos sellaisia olisi. Ei ole.
Niin, tyttäreni luona jouduin tietenkin tiskaamaan ja laittamaan ruokaa, kun neiti oli tanssitunnilla. Ja kun oli hetki omaa aikaa, luin Esko Valtaojan kirjaa, jota rohkenen suositella.
Palmusunnuntain johdosta:
Ällistykäämme!