Minulle on jäänyt mieleen lapsuusajoiltani mummoni käden liike, kun hän kotinsa portailla meille hyvästiksi vilkutti. Se ei ole visiona vaan tuntemuksena ja samanlaista liikettä olen ollut huomaavinani tyttäreni käsiin pesiytyneen.
Mummo oli hyvä ja järkevä ihminen. Jos jotain erikoista aikoi tehdä, sanoi mummo siihen, että eihä kukaa koskaa missää oo...
Ei sitten kyllä paheksunut jälkeenpäin.
Mummo hääri ja hyöri ja puhui kaiken aikaa. Ei osannut olla aloillaan. Ennen kuin kukko kiekaisi, oli jo navetassa käynyt ja aamukahvin keittänyt.
Mumolassa syötiin aina keittön pöydän ääressä ja kaikki söivät yhtä aikaa. Siinä juteltiin asiat ja se oli hyödyllistä meille pienemmille.
Minä vaan en pienenä puhunut juuri ollenkaan ja joku siitä huomauttikin, että miksi tuo on hiljaa.
Enoni totesi, ettei kaikilla tarvitse olla asiaa.
Se helpotti mieltäni ja sain syyn olla kuten luontojani olen. Hiljainen mies.
Isoisä oli, vaikka oli pidetty puhuja, kotonaan hiljainen mies. Lueskeli tai muuten vain tuumaili itsekseen ja hiljaa. En varmaan puhunut montaakaan sanaa hänen kanssaan. Silti muistan hyvin pienenä jo jollain tapaa kunnioitaneeni häntä. Ennen kuin edes ymmärsin, mitä kunnioitus on.
Hän on yhä läheinen ihminen minulle, vaikka kuoli jo kymmeniä vuosia sitten.
Poikani tuntuu olevan samanlainen hiljaisen sorttinen olento, vaikka kommentoi tarvittaessa joskus viiltävänkin terävästi.
Sellainen tuli mieleen kun ihastelin lintujen iloista sirkutusta, totesi poikani, että ei ne välttämättä ole iloisia, ei ne muulla tavoin osaa äännellä.
Niinpä niin. Myytin murtaja, perskuta!