Ovikelloa soitettiin, kuin hätä olisi. Sitä väännettiin, kuin separaattorin kampea, vaikka se on painettavaa nappimallia.
Oven takana lymysi erittäin huonoa englanninsekaista suomea sopertava naishenkilö, jonka ikää en osannut arvioida. Ei kuitenkaan vanha, mutta ei nuorikaan. Oliko siltä väliltäkään.
Työnsi lapun kouraani, jossa kerrottiin asiansa. Lapsi Varsovassa ja muuta sellaista.
En katsonut aiheelliseksi jatkaa enempää, enkä rahaa antanut.
Minä olen huono antamaan rahaa tuolla tavoin.
Aikanaan tuli Helsingissä jo hämärän aikaan keski-ikäinen mies ruinaamaan kadulla rahaa Romanian lapsille.
Tilanne oli mielenkiintoinen, epäilyttävän näköinen mies hämärällä syrjäkadulla kerjää rahaa lapsille. Erittäin uskottavaa. En tietenkään sortunut hyväntekeväisyyteen.
Annoin kuitenkin kerran suomalaiselle juopolle viitosen (markka-aikaa) kun lupasi maksaa takaisin ja piti päästä ratikalla jonnekin.
En minä tietenkään uskonut, mutta annoin. En tiedä miksi. Oli kai jotenkin huvittavaa.
Tulin pohtineeksi sitä logiikkaa, jolla joko annan tai en. Erittäin harvoin tosin kenellekään ansioittaan rahaa tulen syytäneeksi.