Vietin Joulun vanhempieni luona pohjoisessa.
Oli mukavaa, kun olin varannut ajan paikalliselle lääkärille pientä operaatiota varten.
Silmäluomistani poistettiin varmaankin syyliä. Niitä oli muutama kappale, ja ne tuntuivat ikäviltä.
Siispä, saavuttuani vanhempieni luo, marssin pontevana lääkärin luo, jonne minulla oli varattu toimenpideaika, luonnollisesti.
Hetken huhuilin odotushuoneessa, josko ketään, vaikka vain lääkäri itse, olisi paikalla.
Olipas kuin olikin ja potilas pienien alkupuheiden ja syyliensyynäystoimien perään pötkölleen siihen, mikä se sitten onkaan se lavitsa, johon pötkölleen käskystä käydään, olletikin lääkärissä.
Kotonahan tuo pötkötyskäskymentaliteetti ei tunnu aina oikein toimivalta strategialta. Siihen tarvitaan hienosyisenpää menetelmää.
No, kilttinä ja tottelevaisena käyn lavitsalle pitkälleni.
Tai melkein pitkälleni sillä polveni ovat mutkalla. Laveri on liian lyhyt ja kun on talvi, ei voi jalkoja työntää ulos ikkunasta.
Vaikka kyllä minulla oli varsin hyvät puolivarsikengät. Ja lämpimät villasukat.
Lääkäri toteaa, että pitääkö olla noin iso. Tarkoittaa minua.
Ei pidä olla, ei tietenkään, mutta kun nyt vain olen tällainen. Minusta riippumattomista syistä johtuen.
Siispä siinä miehissä nitkuttamaan laveria poispäin ikkunaseinästä, että potilas voi rötköttää ihan oikosenaan.
Sain asentoni mukavaksi, lääkärinikin mielestä, ja seuraavaksi sain silmäkulmiini puudutuspiikkejä puolen kymmentä molempiin.
Vaikka en pelkääkään kipua, pääsi joka pistolla suustani pieni ähkäisyn oloinen äännähdys, lähinnä koska piikitys tuntuu minusta vastenmieliseltä. Ihottavalta ja luonnonvastaiselta.
Sama tapahtuu, kun hammaslääkäri intoutuu ajattelemaan ikeniäni neulatyynyinä ja pistelee ainakin kahden sorttista puudutetta mielestäni turhankin innokkaasti pitkin ja poikin ientä.
Hyvä, ettei vielä rallattele jotain kepeätä iskusävelmää samalla. Jotain kelvotonta ja siksi suosittua renkutusta. Sitä en kestäisi.
Silmäkulmieni puutumista odotellessa lääkäri availee verkkaisesti yksittäispakattuja antiseptisia instrumentteja pakkauksistaan, saksien kohdalla toviksi pysähtyy ja toteaa, että näistähän puuttuu ruuvi.
Luulen, että se oli huumoria, sillä niillä saksilla nipsaistaan syylät erilleen silmäluomistani.
Se ei tietenkään tuntunut miltään, mutta oli hauskan näköistä, kun ne viheliäiset syylät napsahtivat poikki ja lennähtivät toimenpidehuoneen lattialle.
Minä kun katselin sitä hyvin läheltä.
Minä satun olemaan varsin likinäköinen ja näen Serengeti-aurinkolaseistani jopa tarkan kuvan omasta silmästäni, ilman, että otan laseja nenältäni.
Joskus, tosi paikan tullen, katselen itseäni silmästä silmään.
Kyselin, että ovatko silmäni sitten mustana tämän jälkeen ja sain selvän, mutta mielenkiintoisen vastauksen: Eivät välttämättä. Mutta kyllä ne ovat.
Saattaa olla niinkin, että kun silmänympärykseni ovat aina melko tummat, oli lääkärin helpompaa sanoa niin. Se pitäisi paikkansa todennäköisemmin.
Harvoin kun käyn lääkärissä, en ole osannut kuvitella, että se voi olla noinkin, jos nyt ei ihan hauska, niin mielenkiintoinen, filosofinen ja ajatuksia herättävä kokemus.
Suosittelen vilpittömästi!