Jouduin jostain syystä jollekin deittisivulle ja uteliaana kirjauduin sisään.
Tein testin, ja tuloksena oli, että minä en varmaan sovi heidän deittiasiakkaakseen.
Ai, kui varten?
No, enpä minä ihmettele sitä. Onnekseni oli se kansainvälinen palvelu.
Mutta olisi kuitenkin mielenkiintoista joutua vaikka Amerikkaan, sinne sopivan lämpimille seuduille asustelemaan jonkun fiksun amerikattaren kanssa, jos sellaisia on. Vaikka sellaiseksi ranchin omistajaksi, En osaa ratsastaa hevosella, emmekä me tule toimeen keskenämme, hevoi ja minä.
Minulla on kuva isästäni kun hän pönöttää tyyriin ja törstin näköisenä uniformuunsa sonnustautuneena kookkaan hevosen selässä. Olen aina ihaillut sitä kuvan isää. Äiti sitten kertoi, että miehissä se piti sinne kammeta ja pikaisesti kuvata, ennenkuin pahempaa sattuisi. Hyvä isä se silti on, kun ei parempaakaan ollut.
Sitten näin Ranskan TV5:ltä ohjelman sikäläisistä linnoista ja olin heti varma, että olisin hyvä linnanherra. Tuntuu, että sielthän minä olen kotoisinkin, suuren linnan kammarista. Siitä, josta antaa näkymä etelään, viljapelloille ja niiden takana olevaan sankkaan tammimetsään, josta hyvinä vuosina löytyy sangen mukavasti tryffeleitä.
On nimittäin se hyvä puoli siitä, kun ei ole mistään kotoisin, että voi itse kuvitella senkin kotoisuusseikan.
Olenkin kaivannut sitä linnanneitoa jo, joka minut hölmöyksissään ottaisi kylmään kammariinsa lämmikkeeksi. Ja tulevaksi linnanherraksi. Kotivävyksi.
Joko siis luopuisin siitä alkuperäisestä haaveestani päästä asumaan keskiaikaisen talon hiilikellariin. Kirjoittamaan sitä suurta teostani kynttilän valossa ja kovaa tummaa leipäpalaa murustellen ainaiseen nälkääni.
Kävin muuan aika sitten keski-Euroopassa tiirailemassa josko olisi sopivia neitoja tai edes hiilikellaria.
Kuten arvata saattaa, ei suomalainen kerrostaloyksiö ole noista kumpaakaan, edes lähellä.
Huomenna pitäisi siivota.