Tänään, kun tallustelin kaupungilla ja havaitsin, että joillakin autoilijoilla on varsin oikeutetetusti kiire. Kiire jonnekin tärkeään tapaamiseen tai muuhun tilaisuuteen, jotta maailman pyörä pyörisi ja valtio saisi rahaa. Tai ainakin se kiireinen autoilija saisi rahaa. Ja hänen sidosryhmänsä.
Joillakin on niin kiire, etteivät havaitse tällaisia tavallisia jalankulkijoita alkuunkaan. Tunnemme, tai minä tunnen, jonkinlaista läpinäkyvyyttä tai ei-olemassaolon tunnetta suojatien kohdalla. Siinä alkupäässä.
Tunteenahan se on varsin mielenkiintoinen, kun on vaikka ei sitten oikein olekaan. Ainakaan siinä, missä on.
On sellaisia tuntemiuksia kyllä muulloinkin, aina toisinaan, mutta ne johtuvat omista pään sisäisitä psykofyysistä ja sähkökemiallisista ilmiöistä, joita en nyt lähde sen kummemmin erittelemään, kun tutkimustulokseni ovat vielä siltä osin oleellisesti puutteelliset.
Empiirisesti on vaikeata tutkia varsinkin ei-olemisen tunnetta, sillä kun tutkija ja tutkittava ovat miltei sama persoona ja ei-olemisen tunteessa on se, tai ne molemmat vähemmän olemassa, jos ollenkaan; hetkittäin. Mutta viis siitä.
Ajattelin siis, siinä suojatien alkupäässä, ennen kuin ehdin lipsahtaa ei-olemiseen, että kun hälytysajoneuvoilla on sellainen systeemi, että valot muuttuvat vihreäksi häytysajoneuvon etenemissuunnassa hyvissä ajoin, että eikö voisi samanlaista systeemiä asentaa tärkeiden ihmisten ajoneuvoihin myös.
Että pääsevät nämä tärkeät ja vastuulliset ihmiset autoillaan etenemään ilman turhia viivytyksiä määränpäähänsä. Meillä tavallisilla ihmisillähän, rahvaalla ja joutomiehillä, on aikaa odotella valoissa ja vaikka huvittaa itseämme miettimällä, että kuinkahan tärkeä ihminen siinäkin meni ohitse. Olipa hyvä, että sain antaa hänelle tietä! Oli hieno auto ainakin. Ja kallis.
Nyt taas nytkähtivät paikkaseutumme pyörät eteenpäin aimo askeleen, ja minäkin olen siihen osallinen. Ja varmaan hyödynkin siitä joskus ja jotenkin. Näinhän edustuksellinen demokratia toimii.
Ymmärtääkseni.